Lausunto sosiaali- ja terveysalan järjestöjen avustustoiminnan edellytyksistä ja linjauksista 

Monimuotoiset perheet –verkosto on antanut Lausuntopalvelun kautta lausunnon selvityksestä sosiaali- ja terveysalan järjestöjen avustustoiminnan edellytyksistä ja linjauksista.

Verkoston kiteytettynä kannanottona Monimuotoiset perheet -verkosto jäsenjärjestöineen ei kannata selvityshenkilön vaihtoehtoa A ja vain tietyin varauksin ja muutosesityksin vaihtoehtoa B, joka vaatii lisävalmistelua ja tarkennusta. Verkosto kannustaa muodostamaan vielä uusia vaihtoehtoja huomioiden kansalaisjärjestökentän kehittämistarpeet ja ominaisuudet paremmin. 

Verkosto pyytää jatkovalmistelussa ottamaan huomioon erityisesti seuraavat näkökulmat: 

kansalaisjärjestöjen demokraattinen merkitys kansalaisten joukkovoimana ja perimmäiset erot julkisesta ja yksityisestä toiminnasta, 

pienempiä kohderyhmiä edustavien järjestöjen omaehtoisen, tarvitun ja vaikuttavan toiminnan varmistaminen suoralla tuella suurien kokonaisuuksien sijaan, 

pitkäjänteisen rahoitusmallin, joka ei päädy lyhytjänteiseksi projektihumpaksi, ja jonka riskejä joutua jatkuvan poliittisen kiistelyn ja vaihtelun alaiseksi vähennetään, 

hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen voi vaatia erityisesti rakenteellista vaikuttamista ja yhteiskunnan syrjinnän ja rasismin purkamista, tiedontuottamista sekä vuorovaikutusta päättäjien kanssa; pelkkä kohderyhmä- ja valistustyö ei riitä. 

Kansalaisjärjestöt ovat jäsentensä demokraattinen joukkovoiman työkalu 

Avustusjärjestelmää uudistettaessa on paremmin otettava huomioon kansalaisjärjestöjen perimmäinen luonne, syntymäsyy, tarkoitus ja toimintatapa: järjestöt ovat demokraattisia ihmisten yleishyödyllisiä yhteisöjä.  

Järjestöjä on luotu myös esimerkiksi hyväosaisten toimesta auttamaan heikommissa asemissa olevia, mutta nykypäivänä yhä useampi järjestö on jäsentensä yhteen tulemisen tuotos, heidän yhteisönsä ja edustajansa. Järjestöt eivät ole pohjimmaiselta luonteeltaan palveluntuottajia tai edes julkisen sektorin täydentäjiä, saati palveluiden myyjiä. Sen sijaan järjestöt ovat itsenäinen osa Suomen hyvinvointivaltion demokraattisia rakenteita sekä välttämätön osa yhteiskunnallisen toimijuuden, yhteistyön ja luottamuksen syntymistä ja ylläpitämistä. 

Tutkimuksessa kansalaisjärjestötoiminnan merkitys yhteiskunnallisen luottamuksen, yhteistyökyvyn, toimijuuden, osallisuuden ja resilienssin syntymiselle ja ylläpitämiselle on osoitettu jo vuosikymmenten ajan (ks. esim. sosiaalisen pääoman tutkimus ja Robert D. Putnam). Tätä näkökulmaa ei selvityksessä ole lainkaan riittävästi huomioitu.  

Rahoitusjärjestelmän tulee tukea kansalaisten omaehtoista järjestäytymistä

Yhdistyslainsäädäntö vähentää kansalaisjärjestäytymiseen liittyviä riskejä, kuten varmistaa jäsendemokratian rakenteet ja taloudellisen läpinäkyvyyden, hankaloittaen yhteisten rahojen väärinkäyttöä. Rahoitusjärjestelmän tulee myös perustua järjestöjen demokraattisen luonteen vahvistamiseen, ei heikentämiseen, kuten selvityksen vaihtoehtojen uhkana on.

Rahoitusjärjestelmän ei tule ohjata kansalaisjärjestökenttää poliittisten toiveiden tai palvelujärjestelmänkään tarpeiden mukaisesti, vaan järjestöjen on pystyttävä hakemaan ja määritellyt ehdot täyttäessään (esim. riittävä raportointi vaikuttavuudesta) saamaan rahoitusta itse jäsentensä, kohderyhmiensä ja (kokemus)asiantuntijuutensa pohjalta tarpeelliseksi katsomaansa toimintaan. Vain tällä tavalla varmistetaan myös järjestöjen ketteryys yhteiskunnassa havaittujen ongelmien ja haasteiden esiintuojana ja ratkaisijana.  
 
Tämän vuoksi emme voi kannattaa ylhäältä ohjattuja teemakokonaisuuksia tai muuta rahoitusjärjestelmää, joka liikaa ohjaisi järjestöjen toimintaa ylhäältä. Järjestödemokratia on varmistettava. On myös julkisen vallan ja päätöksenteon etu, että järjestöjen omaehtoisuutta tuetaan, jotta päätöksentekoon saadaan riittävästi tietoa erilaisilta ihmisryhmiltä eri puolilta yhteiskuntaa, myös yhteiskunnan marginaaliin helposti jääviltä ja pieniltä kohderyhmiltä.  

Järjestöjä ei siis voi kohdella vain palvelutuottajina tai palveluiden täydentäjinä, ne edustavat kansalaisten ääntä, tahtotilaa, tarpeita ja etuja, ja tukevat näin ihmisten hyvinvointia, yhdenvertaisuutta sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. 

Rahoituksen tulee perustua tämän tukemiseen, huomioiden valtakunnallisen kokonaiskuvan ja vaikuttavuuden. Rahoituksen tulee huomioida myös järjestöjen varallisuus ja mahdollisuudet omaan varainhankintaan; joskus yhteiskunnallisesti kriittiseen toimintaan tarvittavaa rahoitusta, esimerkiksi marginalisoiduille ja haavoittuvissa asemissa oleville ryhmille, ei voi kerätä riittävästi kestävää muuta rahoitus ja se on varmistuttava hyvinvointivaltion verovarojen kautta. 

Pienten järjestöjen omaehtoinen rahoitus on varmistettava suuriin kokonaisuuksiin ohjaamisen sijaan 

Pienten järjestöjen syntyminen on ollut merkki osallisuuden kehityksestä, ei “sirpaloitumisesta”. Esimerkiksi Sateenkaariperheet ry on muodostunut Setasta erilliseksi alajärjestöksi, kun lapsiperheellistymistä toivoneet ja perheellistyneet sateenkaari-ihmiset ovat itse kokeneet tarvetta omalle järjestölle, saadakseen lisättyä itselleen merkityksellistä toimintaa, asiantuntijuutta ja edunvalvontaa.  

Suora rahoitus pienille järjestöille takaa niiden omaehtoisuutta, vaikuttavuutta ja toimintaa. Oma järjestö takaa jäsendemokratian ja esimerkiksi jäsenmaksujen käytön jäsenten päättämään toimintaan. Tämän takia rahoitus ei voi ohjata järjestöjä yhdistymään suuremmiksi järjestöiksi tai kerjäämään rahaa kattojärjestöltä. Pienien järjestöjen rahoitus tulee myös taata, riippumatta siitä onko se tällä hetkellä tai tulevaisuudessa yleisavustus- tai kohde-/hankeavustuspainotteista. 

Ohjaamalla rahoitusta suuriin kokonaisuuksiin olisi paluuta siihen, että pienemmät ryhmät joutuisivat taistelemaan rahoituksestaan ja olemassaolostaan oman järjestökokonaisuutensa sisällä. Jos rahoitusta ohjataan tähän suuntaan, vaatii se suurilta järjestöiltä valtavan byrokratian muodostamista, jotta pienillä kohderyhmillä olisi aitoa vaikutusvaltaa itselleen kuuluvaan rahaan. Suurillakaan järjestelyillä ei voida taata, että pienet järjestöt saavat itselleen riittävän osuuden yhteisistä varoista ja edustettavista asioista. 

Olisi resurssien hukkaa laittaa jokainen kattojärjestö tai suurempi kokonaisuus kehittämään itse tällaisia demokratiaa ja pientenkin kohderyhmien osallisuutta varmistavia järjestelmiä rahoituksen jakamiseen. On tehokkaampaa hakea, jakaa ja arvioida kaikki rahoitustarpeet yhden yhtenäisen valtakunnallisen järjestelmän kautta. Näin myös säilyy valtakunnallinen kokonaiskuva järjestöjen toiminnasta ja sen kehittymisestä. Kannatamme kuitenkin laajempaa itsemääräämisoikeutta järjestöille rahoituksesta, jotta esimerkiksi yleisavustusten ja kohdeavustusten välinen raja madaltuisi tai poistuisi. 

Rahoitus ei voi keskittyä vain samoille suurille toimijoille ja rahoitusjärjestelmän on estettävä tätä kehitystä, takaamalla myös pienten järjestöjen mahdollisuudet hakea rahoitusta itsenäisesti. Valtakunnallista rahoituspäätöksentekoa ei voi siirtää alemmas järjestökokonaisuuksille.  

Rahoituksen tulee olla riittävän pitkäjänteistä 

Rahoitus ei voi perustua poliittisesti päätettäville vaihtuville kokonaisuuksille. Parlamentaarinen sopiminen kestävästä järjestörahoituksesta on tämän hallituksen myötä osoittautunut mahdottomaksi. Järjestökentällä ei ole tällä hetkellä luottamusta siihen, että hallituskausien ylittävä sopiminen kestäisi, koska teoilla on nyt osoitettu toisin. 

Vaikka jaettava rahasumma päätettäisiin poliittisesti, on varmistettava, ettei järjestöjen rahoitus altistu jatkuvalle poliittiselle kiistelylle ja vaihtelulle. Tämän vuoksi emme kannata poliittisesti ylhäältä määriteltyjä teemakokonaisuuksia, vaan järjestöjen omaehtoista hakemista, jota arvioidaan hakemusten pohjalta yhdenvertaisin kriteerein.  

Teemoittaminen johtaa pahimmillaan projektiluonteisuuden ja lyhytjänteisen rahoituksen lisääntymiseen, josta kaikki tahot ovat kertoneet haluavansa pyrkiä pois. Pahimmillaan teemakautena saataisiin aikaan vaikuttavaa toimintaa, joka sitten loppuisi rahoituksen päättyessä. Järjestötoimintaa on voitava kehittää pitkäjänteisesti ja rahoitusraamin on ulotuttava yli kalenterivuoden. Järjestöille täytyy mahdollistaa myös säästäminen.  

Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen vaatii myös rakenteellista työtä 

Järjestöjen, varsinkaan marginalisoitujen ja haavoittuvien ryhmien kanssa työskentelevien järjestöjen, työtä ei voi pelkistää kohderyhmä- ja valistustyöhön. Monet hyvinvoinnin ja terveyden esteet ovat rakenteellisia, ja niiden esiintuomiseen, tiedontuottamiseen, ratkaisuvaihtoehtojen tuottamiseen ja päättäjille tuomiseen vaaditaan kansalaisjärjestöjen työtä. Tätä työtä myös odotetaan päätöksenteon taholta esimerkiksi kuulemis- ja lausuntopyynnöillä.  

Järjestöjen julkisen rahoitusjärjestelmän tulee siis varmistaa, että tällainen yhteiskunnallista hyvinvointia lisäävä työ on edelleen julkisesti rahoitettua, mikä varmistaa marginalisoitujen ryhmien kuulemisen ja osallisuuden päätöksenteossa ja yhteiskunnassa. Tämä on myös kustannustehokkain ja joissain tapauksissa ainoa tapa saada tällaista tietoa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Järjestöjen rooli tiedontuottajana ja edunvalvojana kannattaa siis varmistaa läpinäkyvällä julkisella rahoituksella myös tiedonsaajien ja yhteiskunnallisen hyödyn näkökulmasta. 

Lopuksi 

Pyydämme sosiaali- ja terveysministeriöltä sekä poliittisilta päättäjiltä luottamusta ja panostamista STEAn asiantuntevaan toimintaan, joka on ollut järjestökenttää ja –toimintaa ymmärtävää, vuorovaikutteista ja yhteistyöhön perustuvaa sekä vaikuttavuutta ja byrokratian vähentämistä jatkuvasti kehittävää.  
 
Verkosto nostaa myös esiin, että suurin osa sote-järjestöistä on tehnyt jatkuvasti merkittävää kehitystyötä, eikä työssä tai rakenteissa verkoston näkökulmassa ole nykypäivänä havaittavissa merkittävää turhaa raskautta, byrokratiaa tai toiminnan päällekkäisyyttä muiden toimijoiden tai julkisen sektorin toiminnan kanssa. Päinvastoin suurin osa toimijoista on pyrkinyt yhteistyöhön, kevyeen hallintoon ja ketterään toimintaan, joka on resursseihin nähden erittäin vaikuttavaa ja kustannustehokasta. Myös vaikuttavuuden ja tulosten raportointia on kehitetty jatkuvasti hyvässä yhteistyössä niin muiden järjestöjen kuin tutkijoiden ja STEAn kanssa.  
 
Verkosto on pyytänyt selvitystyön aikana lisätietoja julkisissa kuulemisissa esiintuodusta “päällekkäisyydestä” lapsi- ja perhejärjestökentällä, jotta tilanteeseen voitaisiin tehokkaasti puuttua. Tarkempia tietoja ei olla saatu. Verkoston näkemyksen mukaan järjestöt ovat hyvin valmiita muutoksiin ja toiminnan vaikuttavuuden lisäämiseen, mikäli valtakunnallisesta rahoittajan näkökulmasta tuodaan tarkemmin esiin, missä päällekkäisyyttä tai muita mahdollisia haasteita on.

Lisätietoja  
Emma Kolu, johtaja
050 302 4948, emma.kolu@monimuotoisetperheet.fi  

Monimuotoiset perheet –verkosto on kymmenen perhejärjestön yhteistyöverkosto, johon kuuluvat adoptioperheet, kahden kulttuurin perheet, lapsikuolema- ja leskiperheet, tahattomasti lapsettomat, perhehoitoliitto, sateenkaariperheet, monikkoperheet, uusperheet ja yhden vanhemman perheet. Edustamme yhteensä yli kolmasosaa suomalaisista perheistä.